Sairaanhoitoa

Mulla kävi tuuri, mutta ystävällä ei. Ystäväni pääsi kokemaan uruguaylaista sairaanhoitoa parhaimmillaan kun hänen selkänsä kipeytyi. Minä pääsin mukaan avustajan roolissa. Siitä tämä kertomus.

Ystäväni selkä kipeytyi pahasti. Hän oli jo aikaisemmin käynyt Montevideossa lääkärissä yskityisen sairaalan (Brittish hospital) ensiavussa. Täällä Colonia del Sacramentossa häntä oli lääkitty paikallisessa sairaalassa. Tilan mennessä pahemmaksi hän päätti lähteä käymään lääkärissä uudelleen Montevideossa. Minä pääsin "avustajana" mukaan, koska matka kahden tunnin päähän Montevideoon vaati ambulanssikyyditystä (vastasi lähinnä meidän invataksikyytiä makuu asennossa).

Homma hoitui hienosti sairaalalle saakka. (Olimme siellä noin klo 10.) Hänen lääkärinsä oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen pitäisi jäädä muutamaksi päiväksi tarkkailuun osastolle sisään. Lupauduin olemaan hänen kanssaan iltaan asti kunnes hänen miehensä tulee. Ja siitä se runjanssi sitten alkoi...

Ensimmäiseksi tulee toimistovirkailija selvittelemään sisäänkirjautumista (n. klo 11.30). Koska ystäväni ei ollut valmistautunut jäämään sairaalaan oli vakuutusasiat jääneet selvittämättä. Vakuutus kyllä oli mutta miehen työn kautta. Toimistotäti sitä kuitenkin tivasi. - Ennen ei saa sairaalahuonetta, ennen kuin vakuutus on varmennettu, meille sanottiin. Mielestämme asia selvisi siinä vaiheessa kun ystäväni kertoi, että hänen miehensä tulee ennen klo 20 maksamaan 90000 (eli noin 3000 euroa) takuu maksun vaikka vakuutuksen numero ei olekaan vielä selvillä. Jäimme siis odottelemaan huoneeseen pääsyä.

Ystävälläni teki tiukkaa odella huoneeseen pääsyä. Olimme kuitenkin varmoja, että kohta se tapahtuu. Häneltä kysyttiin tarvitsisiko hän jotain kipulääkettä tms. Tässä vaiheessa hän vielä kieltäyti. Tunnin odoteltuamme pyyhältää lääkäri paikalla ja ihmettelee mitä me siihä teemme. Samaan aikaan tule sairaalavahtimestari pyörätuolin kanssa ilmeisesti miemään ystävääni huoneeseen. Niin kuvittelimme. Lääkäri tivaa ystävältäni miksi ei mitään tapahdu, ja haluaako hän lääkettä. Ystäväni kertoo edelleenkin vielä pärjäävänsä ilman lääkettä. Hän häätää hakijan pois ja repii jotain papereita suurieleisesti. Jäämme hieman hämmentyneinä odottamaan hakijan tuloa.

Noin kello kahden maissa nälkä yllättää. Menemme kysymään vastaanottotiskiltä missä on kahvila, jotta minä voisin käydä ostamassa ystävälleni jotain syömistä. MUTTA eihän se käy! Odotusaulassa ei saa syödä. Jos tuskainen ystäväni haluaa syödä niin hänen pitää kävellä kahvioon. Samalla kysymme missä oikein mättää kun huoneeseen hakijaa ei kuulu. Saamme tietää, että koska vakuutusnumeroa ei ole tullut niin ei tule huonettakaan. (Vaikka takuumaksu oli luvattu maksaa omasta kukkarosta.) Siitähän riemu syntyy. Käymme kuitenkin kahviossa ja sieltä tullessamme tapaamme taas uuden toimistovirkailijan joka selvittää asiaa vielä hitaammin englanniksi, että miksi huoneeseen ei pääse. Kummallista asiassa on se, että me molemmat puhumme aika hyvää englantia ja mielestäni ainakin ymmärrämme sitä hyvin. Miten siis ensimmäisen virkailijan kohdalla kaksi ihmnistä ymmärtää asian samalla tavalla (toimistovirkailijoiden mielestä) väärin.

Kello lähentelee jo neljää kun lääkäri ilmestyy paikalle uudestaan ja tivaa miksi ystäväni ei ole ensiavussa makaamassa ja rauhoittamassa selkäänsä. Selviää, että ensiapuun pääsee vaikka vakuutusasiat eivät ole varmennettuja. Meille myös kerrotaan vastaanottovirkailijan kautta, että sitähän he ovat meille koko ajan yrittäneet sanoa. Että menkää ensiapuun ja siellä saa myös lääkityksen. Mun mielestä (ja mun ystävän mielestä) meille ei oltu puhuttu muusta kuin sairaalahuoneeseen siirtymisestä.

Vähän enne viittä tulee sitten taas lääkintävahtimestari viemään ystävääni ensiapuun. Se oli varmasti helpotus, se ainakin näkyi ystäväni kasvoilta kun hän pääsi vaakatasoon. Ensiavussa ei sitten tapahtunutkaan muuten mitään. Ilmeisesti ystäväni sai tipan kautta kipua helpottavaa lääkettä. Hoitajat olivat ystävällisiä ja heitä oli paljon. He kävivät myös usein kyselemässä vointia tai muuten vaan moikkaamassa. Muuten homma meni odotteluksi. Vähän ennen ilta seitsemää tuli tieto, että vakuutusnumero on nyt kirjattu kirjoihin ja kansiin. Ja ystäväni pääsi sairaalahuoneeseen, joka oli kuin hotellissa. Ainoastaan sairaalasänky paljasti huoneen sairaalahuoneeksi. Minibaarikin oli, vaan ei ollut juomia.

Lääkäreiden kanssa homma hoitui englannin kielellä, suurin osa sairaanhoitajista puhui vain espanjaa. Joillakin hoitajilla oli apunaan kännykän käännösohjelma. Ystäväni osaa espanjaa hyvin kun taas minun espanjani on vielä lapsenkengissä. Huvittavaa oli, että hoitajat puhuivat ystäväni "ohi" minulle. Ihan kuin ystäväni olisi ollut niin kipeä ettei ymmärtänyt mistään mitään. Siinä kohtaa ajattelin, että kumpikohan se meistä on kipeämpi jos sairautta mitataan ymmärryksellä :) .

Toinen hauska yksityiskohta oli törmätä hoitajan asuun pukeutuneeseen ihmiseen, joka esitteli itsensä nutriotistaksi. No, mitä se meille sanoo? Molemmat ajattelimme, että se vastaa suomalaista ravitsemusterapeuttia. Asia ei todellakaan ollut niin vaikka hän ruokailusta kyselikin. Hän oli tullut kyselemään mitä ystäväni haluaa valita ruokalistalta syödäkseen.

Opettaja Uruguaylaisessa koulussa

Selvittelen tässä hieman opettajan asemaa Urugualaisessa koulusysteemissä. Aikaisemminhan kirjoitin vierailustamme koulussa, joka oli kokemus sinänsä. Jätin siitä jutusta kuitenkin tarkoituksella pois opettajan ammattiin liittyviä asioita. Tästä tulevasta jutusta en voi väittää, että se on faktaa mutta näin se minulle on selvitetty ja kerrottu.

Opettajaksi pääsee kun vaan haluaa. Moni nimittäin ei todellakaan halua sitä täällä. Varsinkaan yläkoulujen opettajiksi ei ole tunkua. (Huhutaankin, että yläkoulun opettajiksi "päässeet/joutuneet" eivät todellakaan hallitse alaansa.) Opeksi ruvetaan kun on aika mennä yliopistoon. Opettajainstituutti on yliopiston alainen neljävuotinen koulutus. Mutta on olemassa myös vähän alempitasoisia opettajain kouluja. Lähimmät opeinstituutit ja koulut ovat n. tunnin ajomatkan päässä täältä. Paikkakunnilla nimiltään Rosario tai Carmelo. Yläkoulun opettavien osalta koulutus on ehkä meidän ammattikoulun tasoista valmennusta opettajaksi. Täällä on myös julkaistu tutkimus, jossa väitetään, että 40% opettajista on oppimisvaikeuksia. Sehän tosin ei aina kerro koko totuutta taidoista ja vaikeuksien laadusta, mutta jos opella on esim. paha luki-vaikeus niin mitenhän oppilaiden opettaminen oikein sujuu???

Opinnoissa paneudutaan ns. akateemisiin taitoihin, mutta esimerkiksi ei ollenkaan taito- ja taideaineiden opettamiseen. Valmistuakseen opettajaksi tarvitaan yksi kirjallinen koe pedagogiikasta ja didaktiikasta. Koulutuksella kerätään ns. pisteitä. Pisteet taas riippuvat siitä miten onnistut kokeessa. Korkeimmat pisteet ovat 100 pistettä koulutuksesta. Yli 50 pisteellä saa elinikäisen opetusluvan ja mahdollisesti valtion viran. Myös työkokemuksesta voi saada enintään 40 pistettä.

Mielenkiintoista on, että valtion virat julkisissa kouluissa ovat kovin haluttuja ja niistä maksetaan huomattavasti parempaa palkkaa kuin yksityiskoulun opettajille. (Montevideossa tosin ilmeisimmin on yksityiskoulussakin palkat lähelllä julkisen koulun palkkaa.) eli kääntäen ne, jotka eivät saa julkisen koulun virkaa, hakeutuvat yksityiskoulujen opettajiksi. Tämä sama ilmiö on myös sairaanhoitopalveluissa. Yksityisellä sektorilla on paljon huonommat palkat, joten julkisiin palveluihin on tunkua ja yksityispuolelle ikään kuin joudutaan töihin odottelemaan, joskos joskus saisi viran julkiselle puolelle.

Opetussuunnitelma on olemassa, mutta se on hyvin yleisellä tasolla, lähinnä pelataan teemoilla. Eikä opettajilla ole pakko noudattaa sitä. Kuten aikaisemmasta kirjoituksestani koulusta käy ilmi, niin opettajat saavat melko vapaat kädet toteuttaa omat tuntinsa. Eli jos tänään on tokaluokkalaisilla matematiikassa kertotauluja niin huomenna sitten siirrytäänkin desimaalilukuihin. Opettaminen on lähinnä tiedon kaatamista oppilaiden päähän ja sen tiedon oppilaat tunnollisesti kopioivat taululta. Oppikirjoja ei ole.

Opettajan "pitäisi" suunnitella tunnit. Tuntien suunnitteluun vaikuttaa se kuinka "natsi" rehtori on. Jotkut rehtorit käyvät tarkistamassa opettajiensa suunnitelmat, suurin osa varmaan ei. Toisaalta hyvinhän sitä saa tunnit kulumaan kun kirjoittaa jostain kirjasta asiat taululle ja oppilaat sitten tunnin aikana ne kopioivat. Alkuopetus ei ole haluttu ura opettajille, sillä se saattaa leimata open huonoksi opettajaksi jos oppilas ei opikaan esim. lukemaan tai laskemaan.

Koska kaikkien alakoulujen oppilaiden työpäivä on neljä tuntia on se myös sama opettajilla. Siitä he myös saavat palkan. Ei mitään muita lisiä. Se onkin aiheuttanut sen, että suurin osa opettajakunnasta käy opettamassa ensin aamuvuoron lapsen (4h) ja iltapäivällä he muuttavat toiseen kouluun opettamaan iltaryhmän lapsia (4h).
Entäs sitten palkka? Palkka pyöriin 14000 -15000 peson välissä, eli kuukausipalkka yhdestä neljän tunnin työrupeamasta on 452 - 485 euroa. Jos olet ollut n. 30 vuotta virassa voit saada palkkaa 18000 pesoa eli noin 582 euroa. Miettikää! Kuka meistä eläisi kahtatyötä tekemällä noin 1000 eurolla kuukausi? Puolustukseksi ei voin myöskään sanoa sitä, että elinkustannukset ovat täällä halvemmat, KUN NIIN EI OIKEASTI OLE - ainakaan perheelliselle. (Esim. meillä menee kuukaudessa sama rahamäärä ruokakauppaan kun Suomessakin.)

Tämän kaiken alku- ja juurianalyysi, eli kehno koulutus. kehno arvostus ja olematon palkka…. Uruguayssa kyllä ylipäätään keskipalkat eivät yllä ilmeisimmin lähellekään tuhatta dollaria ja täällähän puhtaan aina käteen jäävästä.

Entäs opettajan eläke? Haastattelemani opettaja on tehnyt työtä valtion koulussa 35 vuotta. Nyt hänen eläkeensä on 82% prosenttia maksimipalkasta eli noin 480 euroa kuukaudessa. En yhtään ihmettele, että hän antaa yksityistunteja vielä eläkkeelläkin.

Karnevaalit

Viime perjantaina meillä suomalaisilla oli hieno kokemus saada syventyä vähän tarkemmin Urugualaiseen karnevaaliperinteeseen paikallisen nuoren - Camilo Gomezin opestuksella. Lisäksi saimme uskomattoman esityksen karnevaalissa olevista musiikkilajeista hänen taitavan kitaransoiton myötä.

Nimittäin URUGUAYSSA on maailman suurin LLAMADA eli käännettynä karnevaali. Vaikka oikeasti sana llamada tarkoittaa kutsua, nimenhuutoa tai puhelinsoittoa.

Karnevaaliaika Uruguayssa alkaa tammikuun puolessa välissä ja jatkuu helmikuun loppuun. Kanevaalijuhlinta aloitetaan Uruguayssa aina täältä Colonia del Sacramentosta ja juhlinta jatkuu eri paikkakunnilla viikonloppuisin ympäri maata. Karnevaalit muodostuvat eri ryhmistä (combarsat). Uruguayssa rumpurymä koostuu candombe-rumpusoittajista ja  tanssitytöistä. Karnevaaleihin liittyy oleellisesti ns. erilaisia esiintyviä ryhmiä - candombe (= rumpuryhmä), Murgas (= musiikkiteatteri) ja tablados (= katunäyttämöt).

Candombe on rumpuryhmä, jonka juuret ovat afrikkalaisessa musiikissa. Sillä on omanlaisen rytmi ja tapa soittaa rumpuja (olivathan orjien kädet kahlittuina yhteen). Aikoinaan arfikkalaiset orjat kutsuivat toisiaan rumpujen avulla ja pitivät yhteyttä rumpurytmejä soittamalla - siitä nimi llamada = kutsu. Kulkueessa he kävelevät tietyllä tavalla, ikään kuin tallustaen. Se taas kuvaa orjia kävelemässä kahlittuina kettinkeihin.

Rumpuja on kolmenlaisia chico-, repique- ja piano-rummut. Jokaisessa rummussa on omanlaisensa ääni ja niiden koko on erilainen. Chico-rummun ääni on mielestäni korkea  (kapein rumpu), fepiue-rumpu kuulostaa ns. tavanrummulta ja piano-rummusta (suurin rumpu) lähtee matalampi pauke. Taisipa olla myös niin että jokaista rumpua soitettiin omalla rytmillä sulauttaen se yhteen kokonaisuuden kanssa. Tanssitytöt, jotka tanssivat omaleimaisella tavalla yllyttävät rummuttajia soittamaan paremmin tai nopeammin.

Murga on musiikkiteatteriryhmä murga-rumpuineen, joka ottaa kantaa eri asioihin yhteiskunnassa musiikkiteatterin keinoin (minulle tuli mieleen esim. Peacock esitykset Hesassa). Ryhmä koostuu korkeintaan 14-17 jäsenestä, yleensä miehistä. Esitys kestää tasan 45 minuuttia, ei vähempää eikä enempää. Esityksellä pitää olla selkeästi alku, - ongelma ja, ratkaisu eli lopetus. Ryhmä myös pukeutuu valitsemansa teeman mukaan näyttäviin karnevaaliasuihin ja maalaa kasvonsa.

Karnevaalikulkueen mukana ja melkein jokaisen rumpuryhmän edessä tanssivat värikkäästi pukeutuvat tanssitytöt sekä ns. esiintyvä ryhmä (tablados). Ryhmä koostuu yleensä isoäidistä "La Mama Vieja - vanhasta äidisitä, lakaisijasta" El escobero"(=luuta), joka lakaisee kaiken pahan pois taitelemalla ja heittelemällä värikästä sauvaa ja vanhasta luontaisparantajasta - lääkäristä "El Gramillero", joka perinteisesti pukeutuu mustaan silinterihattuun, frakkiin ja kantaa mustaa vanhanaikaista lääkärilaukkua täynnä parantavia yrttejä. Lisäksi ryhmien edessä kulkevat miehet valtavia lippuja heiluttaen. Lippujen avulla halutaan puhdistaa ilmapiiriä ja tuoda onnea. Kulkueeseen kuuluu myös valtavia kuuta ja tähtiä kantavia poikia. Tämä symbolisoi aikoinaan tähtitaivaan alla tapahtunutta rummutusta ja yhteisöllisyyttä.

Llamadas 2014 / Karnevaalit

Osallistuinpa täkäläisen karnevaalikauden avajaisiin. Karnevaali oli aivan toista kuin olin odottanut - upea ja hieno. Ei toki varmaan mitää kummallista verrattuna Rioon mutta minulle superkokemus asiasta. Nimittäin yleensä täällä saa pettyä uusiin paikkoihin ja asioihin.







En tiedä kuinka monta eri ryhmää ympäri Uruguayta karnevaalikulkueeseen oikein osallistui mutta kyllä niitä riitti. Kulkue aloitti vähän yli yhdeksän kun aurinko oli laskenut ja jatkui loppumattomana ilotulituksena kello kahteen yöllä. Pelkästään upeita asuja, mahtavia rumpuryhmiä ja puolialastomia tanssityttöjä.

Jos halusi, niin pystyi ostamaan istumapaikat Gral. Flores - tien varrelta, joka on ainakin kilometrin pituinen tienpätkä keskellä kaupunkia. Minä olin niin innoissani asiasta, että hyppelin paikasta toiseen, enkä jaksanut kauan paikallani olla. Lyön myös vetoa, että KAIKKI kaupungin asukkaat olivat paikalla nuorimmasta vanhimpaan.

Karnevaaliryhmiä oli tullut ympäri maata. Olihan tämä ensimmäinen karnevaalikauden avaus vuonna 2014. Karnevaaliryhmät myös kilpailivat paremmuudestaan. Ehkä siksi soitto, asut ja tanssi olivat todella upeaa katsottavaa. Kuulin, että Colonia del Sacramenton ryhmä olisi sijoittunut toiseksi.

Kulkuneuvoja

 

Olenkin jo aikasemminkin kirjoittanut paikallisista kulkuneuvoista ja liikennekäyttäytymisestä. SIIS SITÄHÄN EI OLE, eli voin kirjoitta ihan mitä huomioita tahansa. Vieläkään en ole oppinut liikennesääntöjä. Mun periaate on se, että ajelen pääosin suomen säännöillä ja yritän väistää ja varoa kaikkea.

Mutta kulkuneuvoja ja kulkijoita täällä on kaikenlaisia. Eniten minua pelottaa ajaa pimeässä. Liikenteessä kun liikkuu aivan liian paljon mopoja joissa ei ole minkäänlaisia valoja. EI SIIS MITÄÄN. Eikä siinä vielä kaikki. Saattaa nimittäin olla niin että pimeän mopon kyydissä on koko perhe. Pahin mitä olen nähnyt on, että perheen isä ajoi, hänen edessään oli pikkulapsi, tarakalla istui äiti, joka piteli huopaan käärittyä vauvaa sylissään.

Saattaapa liikenteessä näkyä myös hevosia kärryineen ja paikallisia "cauchoja" hevosmiehiä. He tosin saattava ratsastella yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Olenpa nähnyt yhdet hevoskärryt ns. "moottoritielläkin" vastaantulijoiden kaistalla.
Ei taida täällä olla minkäänlaista katsastuskäytäntöä autoilla, mopoista puhumattakaan. Joskus ihan hirvittää nuo vastaan ajelevat kotterot.
Montevideossa vielä kuulemma osaksi käytetään hevospelejä jätteen keräämiseenkin.

Pelastusajoneuvot näyttävät suomalaisen silmissä melko alkeellisilta. Paloautot ovat sieltä vanhimmasta päästä. Poliisiautot ja ambulanssit näyttävät ainakin ulos päin asiallisilta. Olenpä nähnyt rannalla myös mm. poliisimönkkärin.



TÄSSÄ ON OMISTAUDUTTA ÄÄNENTOISTOLLE

Ramplan (yksi pääteistä) varrella näkyy kaikenlaisia kulkuneuvovirityksiä. Autoja, mopoja, skoottereita ja moottoripyöriä. Ja kaikissa niissä pitää olla kovaääniset: autoissa paksissa ja mopoissa istuimen alla.


Vieressä olevan moottoripolkupyörän halajaisin tuoda Suomeen. Mutta joku viisaampi valisti minua, että se ei ikinä tulisi menemään suomen katsastuksesta läpi.

Mutta on täällä sitten ihan hienojakin autoja - vanhoja. Syksyllä varsinkin Colonia del Sacramenton pääteillä oli kaiken näköisiä kokoontumisajoja ja auto esittelyjä. Luullakseni Uruguayssa on ihan laki, että vanhoja autoja ei saa myydä enää ulkomaille.

Näin on tai sitten ei!

Aurinko on nyt paahtanut täydeltä terältä kohta kuukauden. Lämpöasteet ovat pysytelleen 30 - 40 välissä. Jopa tälläinen intohimoinen auringonpalvojakin on tehnyt huomioita mm. siitä, että auringonotto on tuskaisaa puuhaa, kylille ei lähdetä koska voi olla ettei JAKSA enää kävellä takaisin, juomaa kuluu päivän aikana litrakaupalla, mutta saman verran sitten varmaan myös hikoilee ja taisinpa saada kokemuksen myös alkavasta auringonpistoksesta.

Muutaman huomionkin kuumasta auringosta olen kantapään kautta tehnyt. Ei esim. kannata jättää sandaaleja aurinkotuolin viereen, koska kun laitat ne takaisin jalkaan niin jalkapohjat palavat. Samanlaisen kokemuksen sain pyörän satulan kanssa. - Ihan pikkuisen kuumotti paikkoja!

Mutta vielä muutama hullu huomio tästä ihmeellisestä maasta - KYSYMYKSELLÄ TIESITKÖ?

AIHEPIIRINÄ SUUNTA:

Alkuaikaan oli tosi vaikea astua kaupan ovista sisään, - tai ulos. Ei sillä, että kaupassa soppailu on aina kivaa mutta kun joka kerran pois lähtiessä törmäsi oveen. Ne aukesivat suomalaisittain väärin päin. Sitähän oli tottunut siihen, että ulos mennessä ovi työnnetään auki.

Olen pienessä päässäni päätellyt muutakin näistä kummallisista suunnista. Kun Kotkassa kävin kuntosalilla Zumbaamassa niin peruskäännös tapahtui melkein aina eteenpäin (vastapäivään) mutta täällä käännös aloitetaan aina taaksepäin, myötäpäivää.

SUOMALAINEN TAPA

Karttaa katsellaan myös kummallisesta suunnasta. Meille etelä-Amerikka on näyttäytyy kapeana alaosasta ja leveämpänä yläosasta. Täällä sitä katsellaan juuri toisin päin eli katsellaan pohjoisesta alaspäin kun suomalaiset sihtaavat karttaa etelä-pohjoissuunnassa ylös päin. Äh, en osaa varmaan tätä selittää tarpeeksi hyvin. Katson jos löydän kuvan.
(Uruguaylaisen version pitäisi olla vielä peilikuva, en saanut sitä kääntymään akselinsa ympäri.)



URUGUAYLAINEN TAPA

Sitten on tämä auringon kierto. Kun on ainakin 50 vuotta katsellut auringon liikkeitä pohjoisella pallon puoliskolla niin on tosi vaikea tottua, että se kiertääkin nyt toisin päin. Joka päivä siihen törmää. Esimerkiksi kun menee rannalle autolla ja ajattelee jättää auton varjoon päiväksi. Alkuaikoina vielä ihmetteli paikallista tapaa parkkeerata aina väärälle puolelle (vaikka mun mielestä tien toisella puolella oli tilaa vaikka kuinka :) ) kunnes huomasi, että paikalliset parkkeerasivatkin paremmin. Rannalta palatessa minun auto oli täydessä auringonpaisteessa (auton sisällä ainakin "100" astetta) ja paikallisten autot olivat varjossa. Tosin joulukuussa tämäkään järkeily ei pätenyt kun aurinko paistoi suoraan yläpuolelta. Eli jos ei saanut autoa puun alle varjoon, ei ollut toivoakaan viileämmistä sisätiloista. Joku on vielä väittänyt, että esim. kun pesualtaasta vesi valuu putkistoon niin se kiertyy siellä toiseen suuntaan kuin Suomessa????

KELLONAJAT:

Vieläkin tekee tiukkaa tämä päivän rytmittäminen. Suomalaisittain täkäläinen siesta olisi mitä parhainta aikaa oleilla kylillä, käydä kaupoissa tai kahviloissa. Mutta ei... Kaikki kaupat viettävät siestaa noin kello 11/12 - 14/15 aikoihin. Aamuisin en ihan varmasti kerkeä kauppoihin jos en todella ota sitä asiakseni. Vain muutama suurin (ruoka)kauppa pitää ovensa auki koko päivän. Pienemmät kaupat menevät kiinni jo kahdeksan aikoihin illalla, mutta ainakin TATA (vrt. S-Market/Karhula) voi olla auki jopa yhteetoista illalla.

Ruoka-ajat ovat myös suomalaisittain hankalia. Edelleenkään en ole tottunut syömään päivän tukevinta ateriaa yhdeksän aikaan illalla. Useat ravintolat ovat auki aamupäivästä - iltapäivään, jolloin ne tarjoavat ns. jotain kevyttä purtavaa. Sitten ne sulkeutuvat vähäksi aikaa ja avautuvat vasta kahdeksan jälkeen uudelleen. Paikalliset ilmestyvät ravintoloihin perheittäin tai suvuittain vasta klo 10-11 aikoihin. Ja tietysti lapset ovat mukana myös.

Nuorison disco alkaa lauantai-iltana (vai pitäisikö sanoa sunnuntaiaamuna) klo 00.30 . Discokuljetusta odetellessa nuoriso näyttää hengailevan porukoissa Ramplalla (tien laidassa, hotellimme vieressä). Riekkuminen discossa loppuu sitten klo 06.30 kun kuljetus takaisin lähtee.

YRITTÄJYYS:
Suomessahan on nyt erityisesti muotia yrittäjyys. Kouluihin on tulossa yrittäjyyskasvatusta liitettynä oppiaineisiin ja yrittäjyyteen kannustetaan - niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin. Mun mielipide on, että täällä EI OLE yrittäjyyttä. Johtuuko se sitten ajattelutavan kapea-alaisuudesta vai siitä, että yhtä hommaa voi tehdä vaikka kolme ihmistä vai vastuun jakamisesta - eräänlaisesta kastijaosta.
Esim. kaupan kassan tehdessä lyöntivirheen hänen tulee huutaa kuuluvalla äänellä "korjaajaa". Sitten hetken päästä ilmestyy ihminen, joka kuuntelee kassan selityksen ja vetää avainkortilla lukulaitteesta tai painaa yhtä nappulaa, jonka jälkeen kassa saa korjata virheensä.

Tai vaatekaupassa on myyjä, joka voi esitellä sinulle tuotteita. Kun sitten päätät ostaa niin toinen myyjä kirjoittaa (useinmiten vielä käsin) kuitin sinulle ostoksestasi ja kolmas on valtuutettu rahastamaan tuotteesi (rumasti sanottuna: yks puhuu, toinen kirjoittaa ja kolmas laskee).
Toisaalta kun yrität tilata ruokaa tai juomaa niin useimpiin listalta valitsemiisi annoksiin tulee vastaus, että sitä ei nyt tällä kertaa ole. Loppujen lopuksi päädyt kysymään, että mitä listalla sitten on? Tai kenkäkaupassa yrität löytää omaa kokoasi olevat kengät ja useinmiten saat vastaukseksi ettei muita kokoja ole kuin ne yhdet siinä hyllyssä. Ei siis puhettakaan, että mentäisiin tarkistamaan asia jostain tai edes yritettäisiin ehdottaa jotain toista vastaavaa.
Ajattelutapa näyttää olevan konkreettisesti tämä: "En mie tiiä, mie oon vaan täällä töissä".

Meille mañana on vitsi, mutta täällä täyttä totta. Ihan normaalia on, että homma luvataan hoitaa mutta se hoituu vasta miljoonan soiton ja muistutuksen jälkeen. Esim. eräs ystäväperhe odotti parillapuita kolme viikkoa. Aina oli sovittu aika milloin puut tuodaan, mutta tuoja ei koskaan ilmestynyt paikalle. Suomalainen oli ilman muuta joka kerran järjestänyt asiansa niin että kerkesi paikalle.

 Kerran taas asioiden kummallisesta vääntymisestä tietoisina päätimme varmistaa vähän kauempana olevaan kauppaan menon ja kysyimme puhelimessa sen aukiolo ajat. Ajoimme 40 minuutin matkan läheiseen kaupunkiin vain todetaksemme, että puoti oli kiinni. Nyt olemme soitelleet joka paikkaan selvittääksemme aukioloajat ja joka kerta saamme eri vastauksen.

HAUSKOJA JUTTUJA MATKAN VARRELTA uruguaylaisten suusta:
Tästä en tiedä onko tämä legenda todellakin totta. Mutta alkujaan suomalaisten työmiesten ilmestyessä tehtaalle uruguaylaisten keskuudessa kuulemma kulki huhu, että tänne tulleet suomalaiset ovat rangaistusvankeja, jotka on laitettu töihin.???

Yksi uruguaylainen naisihminen on minusta kommentoinut hauskasti suomalaisia miehiä.
 - Suomalaiset miehet kuulemma näyttävät ikäistään nuoremmalta sen takia, että ovat puolet vuodesta pakasteessa.
 - Samainen nainen oli kerran ihmetellyt suomalaisten miehien rauhallisuutta, kiltteyttä ja sitä etteivät he koskaan sano naisille vastaan. Johon joku vääräleukasuomalainen oli vastannut että "suomalaiset miehet ovat jo oppineet, että naiset ovat aina oikeassa".

Joulu ja uusi vuosi

Joulu se meni täälläkin, sekä uusi vuosi, -näköjään. Joulu ei kylläkään pahemmin katukuvassa näkynyt. Kaupasta (siitä yhdestä ainoasta) olisi voinut tietysti ostaa muovisen joulukuusen tai joulukoristeita. Suomalaisittain ei tuntunut yhtään joululta. Sekä jouluna, että uutena vuotena paukuteltiin raketteja. Tuntui, että jouluna niitä lensi taivaalle enemmän. Tosin rakettien paukuttelu oli ihan suomalaista luokkaa. Ei siis mikään erityisnen spektaakkeli.

Täältä lähti paljon suomalaisia kotisuomeen joulun viettoon ja meitä täällä olevia on vain muutama jäljellä. Meidän joulun ohjelmaan kuului aamupäivällä skypettäminen omille lapsille ja siskoille. Lapset viettivät jouluaaton Taina-siskon perheen luona. Sinne meni myös Tupu perinteisesti mukaan.

 

Puolen päivän jälkeen menimme katsomaan saksalaista ”avointa” joulua ystävien luokse. Saksassa on kuulemma tapana, että jouluaattona käydään ystäväperheiden luona vierailulla ja illalla sitten rauhoitutaan perhejouluun. Suurimman osan tästä juhlasta vietimme uima-altaassa. Lähentelihän lämpötila 40 astetta.  Jouluaattoillan vietimme Niemisten kanssa. Niemisethän ovat meidän perhetuttuja jo meidän Varkauden ajoilta. Jouluinen joulukinkku vaihtui härkään. Eli meillä oli tänä jouluna jouluhärkää.  Me ehtoiset emännät olimme paistaneet joulupipareita (ilman siirappia ja soodaa) ja leiponeet karjalanpiirakoita (ruisjauhojen metsästyksen jälkeen) jo hyvissä ajoin. Muuta suomalaista jouluruokaa ei sitten ollutkaan.

 

Uuden vuoden vietimme kylillä. Ystävät olivat varanneet pöydän paikallisesta ravintolasta (siitä yhdestä ainoasta, joka oli auki). Istuttiin iltaan ulkopöydissä, keikkuihan lämpömittari vielä puolen yön aikanakin 30 asteen paikkeilla. Mukavaa oli, - ERILAISTA.

Juustotiloilla

Vähän ennen joulua vierailimme erilaisilla juustotiloilla. Kiinnostusta vierailuun suomalaisten piirissä oli niin paljon, että porukka oli jaettu kahteen ryhmään kahdelle perjantaipäivälle.

Ohjelmassa oli tilat, joiden tuotteet valmistettiin lehmien, lampaiden ja vuohien maidosta luomuperiaatteella. Tosin toinen ryhmä, jossa itse olin, joutui jättämään lehmätilan väliin. Mutta ohjelmaan riitti kyllä tarpeeksi noissa kahdessa muussakin tilassa ja luomutilaruokailussa.

Tapasimme ensin boheemin lampaiden kasvattajan, joka teki hommaa harrastuksenaan. Päätyökseen hän ilmoitti arkkitehtuurin ja talojen rakentamisen. Lampaita hänellä oli noin 30 kappaletta. Juuston jalostuspaikkana hänellä oli vanha kontti, joka kylläkin oli viimeisen päälle puhdas ja hyvin hoidettu.

Vuohitila oli jo suurempi farmi yhden perheen hoidossa. He olivat aloittaneet ensin parilla vuohella ja pikkuhiljaa kasvattaneet laumaansa suuremmaksi. Muistaakseni sielläkin oli noin 20-25 vuohta aitauksessa. Ja tietysti yksi yksinäinen pukki kaiken vartijana vielä nyt erikseen omalla alueella. Sillä alkaa kuulemma onnenpäivät tammi-helmikuussa. 

Lopuksi lähdimme mukavan oppaamme omalle tilalle ruokailemaan. Tilan nimi oli Blancarena, Cocina DeOrigen ( http://www.blancarena.com/ ). Se oli aivan mahtava paikka. Pariskunta valmisti itse ruuan luomutuotteista, joita he itse olivat kasvattaneet tai ostaneet lähitiloilta. Ryhmällemme oli katettu pöytä Suuren puun katveeseen. Viereisellä niityllä näkyi valkoisia hevosia (vain ne prinnsit puuttuivat) ja lampaita. Ruokaseurana meillä oli innokas kana.

Ruoka oli viimeisen päälle hyvää. Tunnelma ja tarjoilu loistavaa. Ilmakin suosi meitä. Tämä oli ensimmäinen paikka jossa täällä Uruguayssa todella oli paneuduttu ruuan ulkonäköön ja makuun. Aika kului siivillä, mukavassa seurassa ja upeita uusia makuja maistellen.

THE BIG FACTORY

Pääsivätpä vaimotkin vierailemaan valmistuvassa tehtaassa. Kuumana sunnuntaipäivänä lähdimme liikkeelle tilausajobussilla. Matkahan tehtaalle kestää noin 45-60 minuuttia. Sitä tietä meidän puolisot sahaavat päivästä toiseen. Matkan varrella on tapahtunut kaikenlaista. Kaikilla kun ei ihan ole ajaminen hallussa ja liikennesäännöt ovat mitkä ovat. Markku kertoo melkein törmänneensä ainakin lehmiin, kanoihin ja hevosiin toisista, keskelle tietä, pysähtyneistä autoista puhumattakaan. No, me ei linja-autolla törmätty mihinkään, olihan sunnuntaipäivä.

Ennen kuin tehdaskierrokselle pääsi edes mukaan, piti olla henkilöllisyys todistettuna ja  passinnumerot annettuna jo etukäteen. Pääsimme siis sisään alueelle, joka on kuulemma noin kolme kilometriä päästä päähän. Seuraavaksi saimme lyhyen esittelyn tehtaasta ja sen eri osista. Aika paljon meni ohi korvien mutta eihän se haitannut, olin kuullut melkolailla saman esitelmän jo kaksi kertaa portin ulkopuolella pyörähtäessäni. Muuta ei jäänyt mieleen kuin että, on linjaa, piippua, kattilaa, satamaa, haketta, puuta, lipeää, vettä, kemikaaleja yms. Yhtään numeroa en muista vaikka niitä vilisi puheessa paljonkin. Mutta se kävi selväksi, että tehdas on ISO.

Sitten hyppäsimme linja-autoon takaisin ja pääsimme tehdaskierrokselle. (Voi olla että käsitteet on tässä seuraavassa jutussa ihan päinmäntyä, onhan ne yhden puolibondin käsityksiä.) Ensimmäinen paikka, jossa pysähdyimme oli valtava puupino- ja hakekasa-alue. Jotain sellaista muistan kuulleeni, että tehdas käyttää yhden rekka-autollisen puita muutamassa minuutissa. Siitä voi sitten kuvitella, miten monta rekka-autollista puuta tulee koko ajan tehtaalle ja miten paljon pitää olla varastossa, että homma hoituu. (Olisikohan ollut niin, että kolmen viikon?? vai olikohan niin että kolmen päivän?? varasto pitää olla.)

Seuraavaksi kurvasimme läheltä satamaa. Sen kautta tuodaan ja viedään tuotteita, en muista mitä tuodaan mutta ainakin sellu"pahveja"?? viedään Aasiaan. Niistä sitten kuulemma tehdään paperia. Ajelu jatkuin tehdasalueella ja enimmäkseen näimme putkia, jotka mutkittelivat ja tekivät kaikenlaisia kiemuroita. Ne näyttivät jatkuvan ja riittävän ihan joka paikkaan. Tälläiselle maallikolle tuli mieleen, että miten ihmeessä jokaisen putken kiemura ja tehtävä oli suunniteltu ja rakennettu niin että kaikki toimii.

Paras paikka oli "Uruguayn suosituin ravintola" eli työntekijöiden ruokala. Täytyyhän sen olla, jos työntekijöitä on noin 4000 ja melko suuri osa ruokailee siellä päivittäin. Parissa tunnissa tämä ravintola on ruokkinut noin 3000 ihmistä. Ruoka on kuulemma ihan hyvää, mutta melkolailla samaa päivästä toiseen. Sääntönä on kuulemma, että köntti lihaa on tarjottava. Vaihtoehtona ruokailijalla on ota tai jätä. Ruokalassa on myös allergia/dieettilinja mutta sinne voi mennä vain luvan kanssa. Ruokalassa tarjoillaan myös aamiainen ja iltapala.

Päivän päätteeksi palasimme toimistotiloihin, jossa meille tarjottiin virvokkeita. Oli mukava vierailu vaikka ulkona paahtoi aurinko täydellä terällä.