Perillä ollaan!

Perillä ollaan! Matkaa on tehty 30 tuntia putkeen. Koville otti vain lentomatka Lontoosta Buenos Airesiin, koska en oikein osaa nukkua lentokoneessa. Nyt olin kuitenkin varustautunut hyvin ja sain kuin saikin muutaman tunnin unet. Buenos Airesista matka jatkui laivarantaan. Matkalla näkyi enimmäkseen melko suttuisia maisemia. Vasta aivan rannassa talot alkoivat näyttää nykyaikaisemmilta.

Laivamatka Argentiinasta Uruguayhin tehtiin kantosiipialuksella tunnissa. Laiva oli kuin minikokoinen ruotsinlaiva tai Norjan kanaaleissa kulkeva alus. Ainoa ero oli se, ettei sieltä voinut tarkkailla maisemia suurista ikkunoista. No, iloinen yllätys oli se, että laivalla OLI Desigualin kauppa. Ja myyjä kertoi, että sellainen löytyy myös Coloniasta. Ymmärksiköhän hän mun kysymistä kaupasta???? 

Hieman hämmennystä aiheuttivat Dg:n hinnat. Puseron hinnaksi oli merkitty 68 . Laskin, että se olisi Argentiinan pesoissa jotain 10 euroa, Uruguayn pesoissa vielä vähemmän. Aloin jo miettimään kuinka monta puseroa voisin ostaa vai ostaisinko kaikki vaaterekissä olevat. Onneksi kysyin myyjältä, että kummassa rahassa hinnat ovat Argentiinan vain Uruguayn pesoissa? Selvisi, että hinnat olivat merkitty DOLLAREINA??? Niin että TÄH, hinnat olivatkin kalliimpia kuin Suomessa? Piti siis palauttaa viisi puseroa takaisin rekkiin. 

Huoneisto oli juuri sellainen kuin se oli netin kuvissakin. Ainoastaan sillä erolla ettemme ole vieläkään siinä lopullisessa asunnossa. Siinä tulee luultavasti olemaan kaksi makuuhuonetta, joten vieraat ovat tervetulleita.

Nukkumaan ei voinut heti mennä, sillä oli vasta iltapäivä. Illemmalla tapasimme yhden tutun. Hän esitteli meille paikkoja ja kertoi paikallisista tavoista. Lopuksi menimme syömään. Maistoimme Chivitos-annosta.  Se oli kuin jättihamppari lautasella ilman leipäosaa. Laitan siitä kuvan tänne.

Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen heräsimme virkistyneinä. No, ainakin minä. Minähän nukun kyllä hyvin vaikka maa järkkyisi. Puoliso oli hereillä jo neljän aikaa aamuyöstä.

Lähdimme tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Tutustumista vaikeuttaa hieman kielitaidottomuus. Nyt tiedän miltä on mahtanut omista lapsista tuntua silloin kun muutimme Amerikkaan. Yhtään mitään ei ymmärrä. Ekaksi pitää opetella sanomaan kiitos, olkaa hyvä, anteeksi, huomenta, päivää, iltaa ja näkemiin. (En sentään ottanut itselleni mukaan kuvakorttia, jossa lukisi "Missä on WC"? Aikoinaan tein sellaiset kortit omille lapsilleni mukaan kouluun ja tarhaan, jotta he voivat näyttää sen opelle halutessaan mennä vessaan.) Lisäksi olisi hyvä osata sanoa "minun nimeni on..., missä on... Ehdottomasti pitää opetella numerot, jotta vähän pysyy kärryillä mitä rahaa kaupassa halutaan/maksetaan. Pikkusen oli vaikeaa pysyä laskuissa mukana kun maksoin 28 peson banaanit 1000 peson rahalla.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä maa on noin 10-15 vuotta Suomesta jäljessä. Pankkikorttimaksut maksetaan edelleen allekirjoittamalla kuitit, hedelmät ja vihannekset punnitsee kaupantäti, autoissa (ainakaan kaikissa) ei ole toimivaa ilmastointia ja koko kylässä on yksi kauppakeskus (ehkä Kotkan Hyvän tuulen kokoinen). Toisaalta telkkarissa on 99 kanavaa.

Ensimmäinen pikkumoka sattui aamupalalla kun luulin ottavani marmeladia (pakkauksen kuvassa oli hedelmiä) mutta se olikin hunajaa. Ja muuten, kahvi on täällä tosi pahaa vaikka onkin lähempänä alkuperää. Taidan siirtyä juomaan teetä.

Ai niin, teen juonti täällä on tosi kummallista. Sitä ei juoda ollenkaan samaan tapaan kuin meillä Suomessa. Täällä ihmiset kulkevat termospullo kainalossa käsivarrella sitä tukien ja pillillinen kuppi kädessä. AINA ja KOKO AJAN!! Sitä sitten hörpitään kauppamatkalla, puistoissa tai pysäytetään auto, jotta voidaan nauttia tee.